Ilmassa ei ollut suuren urheilujuhlan tuntua, kun äärimmäisen yllättävä aamuinen kylmä tuuli piiskasi juuri ensimmäisiä askeleitaan metsätalousinsinööriopintojen tiellä ottavia aamu-unisia opiskelijapoloisia. Hetkeä kuitenkin onneksi lämmitti heti alkuunsa dramaattinen tilanne, sillä Aleksi oli vahingossa laittanut illalla herätyskellon soimaan tuntia myöhempään kuin olisi pitänyt. Kaikki bussissa olijat odottivat rauhallisesti Aleksia, ja Aleksin saavuttua matka sai onnellisen alun. Bussikuski toivotti vielä hyvää matkaa ja mainitsi sanasen pitkistä kalsareista sekä niiden tärkeydestä, sillä eihän kukaan haluaisi palelluttaa vartalonsa olennaisimpia osia.
Arin ja Eevan aamupäivän opetuksen jälkeen oli vuorossa makkaranpaistoa laavulla, koska tietoa janoavat opiskelijat olivat kuluttaneet suuren osan energiavaroistaan tiedon sisäistämiseen. Kun laavulta ei löytynyt kirvestä, riensi bussikuski hakemaan pienen retkikirveensä linja-autosta. Kätevää.
Homma alkoi pelittää Peetun hakatessa nuotioon puita, ja muiden samalla veistellessä makkaratikkuja. Miska oli tuonut mukanaan tonnikalapurkin, jonka sisällön hän ”grillasi” armeijassa oppimallaan niksillä.
Parhaimmillaan nuotion lämmössä grillattiin toistakymmentä makkaraa, olipa seassa jopa ryynimakkaroitakin ja pekonia.
Rentouttavan ja ravitsevan nuotiohetken jälkeen vuorossa oli suunnistus läheiselle rajatulle metsäkohteelle. Kaikki taisivat löytää perille kohteeseen, ja Ari heitti ilmaan kysymyksen rajatun metsäalueen eroavaisuuden syistä. Kohteelle oltiin istutettu kokeilumielessä koivikko jatkosodan aikoihin. Verrattuna vallitsevaan mäntyvaltaiseen CT-metsätyyppiin kohteen ympärillä oli koivikkoon muodostunut paksumpi ja rehevämpi humuskerros. Tässä tapauksessa voitaisiin hurjimmissa linjauksissa puhua jopa metsätyypin muutoksesta, jonka koivu olisi läsnäolollaan aiheuttanut. Kohteella harjoiteltiin Eevan johdolla myös puun pituuden mittaamista.
Koivikkoa karun männikön keskellä
Puun pituuden mittaus käynnissä
Seuraavaksi ajoimme Niiniharjun huipulle. Bussikuskin lähisukulainen taisi omistaa Jämin lomakeskuksen, sillä ajoimme jo toistamiseen hitaasti ja näytösluontoisesti lomakeskuksen ohi. Nimensä mukaisesti harjun päällä kasvoikin pensasmaisia lehmuksia, mikä oli tervetullutta vaihtelua yleisilmeeltään homogeeniselle mäntyvaltaiselle seudulle.
Matka jatkui tämän jälkeen luonnonkauniin uhrilähteen luokse. Kovinkaan moni ei ollut eläissään nähnyt mitään vastaavanlaista, joten lähteellä käyminen oli matkanvetäjiltä hyvä veto. Lähde oli myös mukavaa vaihtelua retken metsälliseen yleisteemaan.
Viimeisenä etappina oli Hämeenkankaan kihelmöivän valtaisa suppa. Ari selosti supan pohjalla maanpinnan ja maaperän vaikutuksia kasvillisuuteen supan alueella. Luennon jälkeen siirryimme supan reunalle, jossa Eeva opetti meille, kuinka puun läpimitta voidaan mitata.
Supan pohjalla.
Opetuksen jälkeen kaikkensa antaneet tulevat metsäinsinöörit suuntasivat bussille iloisin ja vapautunein mielin, ja kotimatka saattoi alkaa!
Teksti ja kuvat: Mikko Uusitalo
